Vaikeimmalta on tuntunut eläminen yksin tässä arjessa. Myös töissä on ollut tavallista raskaampaa. Tuntuu siltä, että minulla ei ole ketään kenen kanssa jakaa asioita. Kovin on yksinäinen olo ja se aiheuttaa ahdistusta. Mielialat vaihtelevat, välillä on tosi huono olo, sitten taas parempi. Päivän aikana sattaa viisari kääntyä monta kertaa miinuksen ja sitten taas plussan puolelle. Olen pelännyt kovasti, etten jaksa tai masennun tästä totaalisesti. Maalaillut kauhuskenaarioita mielessäni.

Toisaalta olen päättänyt, että en masennu tästä. Olen yrittänyt ajatella asian niin, että tällainen muutos aiheuttaa varmasti paljon näitä ikäviä tunteita, mutta ne on vaan käytävä läpi. Ei ole muuta vaihtoehtoa, en voi luovuttaa nyt. Itse tein tämän päätöksen ja tein sen sitä varten, että lopulta voin tulla onnelliseksi.

Mutta pahinta on tämä yksinäisyys. Totuus on se, että seurustellessani elin aika paljon vain "kotielämää" mieheni kanssa ja kavereita nyt eron jälkeen on muutama hassu jäljellä ja hekin eri paikkakunnilla. En ole koskaan kokenut tällaista yksinäisyyttä. Voi mennä viikkokin, etten näe ketään työkavereiden lisäksi. Ja se on vaikeaa kestää, koska olen kuitenkin sosiaalinen ihminen ja kaipaan seuraa. En siis mikään erakko luonteeltani. Viikonloput ovat tuntuneet välillä painajaiselta. Ei ole mitään, eikä ketään. Olen aika suuren tehtävän edessä tässä. Minun pitäisi aloittaa kaikki oikeastaan alusta. Ihmissuhteista lähtien. Välillä meinaa uskoa loppua tähän kaikkeen. Minkä takia en saakaan mitään hyvää, vaikka juuri sen takia tämän päätöksen tein, että voisin oikeasti elää onnellisesti. No, ymmärrän tietenkin sen, ettei kaikki tapahdu hetkessä, mutta silti on välillä katkera olo itselle tästä mitä olen "tehnyt". Toisaalta tiedän kuitenkin, että se oli oikea ratkaisu.

Nyt tuntuu siltä, että suurin "kieltämisvaihe" on mennyt jo ohitse ja tunteetkin ovat alkaneet tulla esille. Ymmärrän mitä on tapahtunut ja olen jotenkin jo hyväksynytkin sen. Pari päivää siitä, kun hän oli muuttanut pois, todellisuus iski rajusti päin kasvoja. Kamalia tuntemuksia toisensa perään. Ei oikein edes tiennyt miten seuraavassa hetkessä tunnen. Nyt nämä tunnekuohutkin ovat jo helpottaneet. Saattaa mennä muutama päivä putkeen "hyvin" ja sitten taas iskee huonompi olo ja asiat vaivaavat kovasti, myös yllättävät itkukohtaukset ovat tulleet tutuksi.. Välillä saatan itkeä jonkun tv-ohjelman takia, vaikka todellisuudessa suren omia asioitani. Toisaalta, olin kyllä niin kauan tehnyt eroprosessia jo mielessäni ennen todellista eroa, että olin alitajuisesti jo valmistautunut näihin asioihin. Eroomme ei onneksi liittynyt mitään suurempaa dramatiikkaa, ei tarvitse vihata tai olla katkera. Alussa kyllä ajattelin, että olisi helpompaa jos voisi vihata.

Tunteiden vaihtelu näyttää kuuluvan tähän juttuun aika vahvasti! Pahinta on kuitenkin yksinäisyyden tunne. Se valtaa mielen joka päivä ainakin jossain vaiheessa. Nyt olen myös havahtunut siihen, ettei minulla juurikaan ole ystäviä joiden kanssa viettää vapautunutta aikaani. Hyvät ystävät ovat eri kaupungeissa tällä hetkellä ja se tuntuu oikeastaan kaikista pahimmalta. Haluaisi jonkun seuraa, mutta ketään ei ole. Siinä on suurin totuttelemisen paikkani, että pystyn olemaan tyytyväisenä yksinkin. Tietenkin olisi varmaan hyvä yrittää sosiaalistua ja löytää uusia ystäviä elämään, mutta tällä hetkellä se tuntuu kyllä vaikealta ja monimutkaiselta asialta.

Vaikka asiat ovat edelleen sekaisin ja vaikeita, silti minulla on kuitenkin vahva tunne siitä, että näin piti käydä. Tämä on meille kummallekin hyvä asia kunhan aikaa kuluu. Vaikealta tuntuu uuden arjen opettelu ja siihen liittyvät asiat. Selviänkö tästä kaikesta yksin? Miten pärjään rahallisesti? En varmaan koskaan enää löydä ketään ihmistä elämääni. Elän yksin lopun elämääni, enkä koskaan saa omaa perhettä. En löydä uusia ystäviä. Olen yksinäinen lopun elämäni.

Yksi kumma asia mietityttää. Vaikka olen ollut kamalan yksinäinen ja olo on ollut tyhjä, silti minulla ei ole ollut häntä ikävä. Tuleekohan sekin tunne vielä joskus?

Pahimmalta tuntuu tämä yksinäisyyden ja tyhjyyden tunne. Haluaisin vaan tietää jonkun päivämäärän koska tämä tunne loppuu, vai loppuuko ikinä? Tuntuu siltä, kuin olisin yksin kaikkien asioideni kanssa.. kaikilla muilla on joku. Välillä vaivaan päätäni sillä asialla, että löydänkö koskaan enää ketään rakasta. Joudunko koko loppuelämäni olemaan yksin? En todellakaan kaipaa tällä hetkellä mitään miesseikkailuja, mutta silti ajatus tästä asiasta vaivaa päätäni.

Olo on levoton aina kun ei ole jotain konkreettista tekemistä. Tuntuu, etten kestä hetkeäkään yksin täällä asunnossa näiden ajatusten kanssa. Vaikka kestänkin. Tuntuu vaikealta vain rauhoittua, aivot raksuttavat 24/7.

Tavallaan tuntuu helpommalta murehtia kaikkia konkreettisia asioita: rahaa, huonekalujen paikkoja tai mattojen puutetta, kuin itse eroa. Pelkään eniten niitä tunteita, mitä tämä ero minussa saa aikaan: Kuinka paha olo tästä vielä kehkeytyy? Yksinäisyys on astunut kuvaan, tyhjyyden tunne joka ei häviä. Millä täytän tämän tyhjyyden tunteen ja yksinäisyyden? Tiedän, että tällä hetkellä viisainta olisi vaan tehdä asioita, mennä ja olla miettimättä. Ihmiset sanovat, että "Et sitten jää yksin sinne asuntoon murehtimaan, vaan lähdet ulos sieltä!" On vaan niin vaikeaa lähteä ulos ihmisten ilmoille kun tuntuu, että ahdistuksen näkee naamasta. Olen kyllä yrittänyt noudattaa tätä ohjetta ja välillä se on hetkellisesti auttanutkin. Yksin ollessa ajatukset riistäytyvät helposti käsistä ja saavat liialliset mittasuhteet. Onneksi on muutama ystävä joille voin puhua ja jotka ymmärtävät mitä käyn läpi. Tiputtavat minut maan pinnalle tarvittaessa.