Nyt erostamme on kulunut suurinpiirtein kuukausi. En oikein tiedä onko aika mennyt nopeasti vai hitaasti. Välillä päivät kuluvat todella hitaasti, melkein toivoo että voisi mennä nukkumaan, jotta ei tarvitsisi miettiä ja olla yksinäinen. Toisaalta taas tuntuu, että kuukausi on kulunut tosi nopeasti ja vaikka mitä on tapahtunut siinä ajassa. Yksi hassu juttu on myös se, että jotenkin kaikki menneet viikot ovat vain jonain kummallisena mössönä päässäni, enkä oikein muista edes mitä milloinkin tapahtui.

Nyt tuntuu siltä, että suurin "kieltämisvaihe" on mennyt jo ohitse ja tunteetkin ovat alkaneet tulla esille. Ymmärrän mitä on tapahtunut ja olen jotenkin jo hyväksynytkin sen. Pari päivää siitä, kun hän oli muuttanut pois, todellisuus iski rajusti päin kasvoja. Kamalia tuntemuksia toisensa perään. Ei oikein edes tiennyt miten seuraavassa hetkessä tunnen. Nyt nämä tunnekuohutkin ovat jo helpottaneet. Saattaa mennä muutama päivä putkeen "hyvin" ja sitten taas iskee huonompi olo ja asiat vaivaavat kovasti, myös yllättävät itkukohtaukset ovat tulleet tutuksi.. Välillä saatan itkeä jonkun tv-ohjelman takia, vaikka todellisuudessa suren omia asioitani. Toisaalta, olin kyllä niin kauan tehnyt eroprosessia jo mielessäni ennen todellista eroa, että olin alitajuisesti jo valmistautunut näihin asioihin. Eroomme ei onneksi liittynyt mitään suurempaa dramatiikkaa, ei tarvitse vihata tai olla katkera. Alussa kyllä ajattelin, että olisi helpompaa jos voisi vihata.

Tunteiden vaihtelu näyttää kuuluvan tähän juttuun aika vahvasti! Pahinta on kuitenkin yksinäisyyden tunne. Se valtaa mielen joka päivä ainakin jossain vaiheessa. Nyt olen myös havahtunut siihen, ettei minulla juurikaan ole ystäviä joiden kanssa viettää vapautunutta aikaani. Hyvät ystävät ovat eri kaupungeissa tällä hetkellä ja se tuntuu oikeastaan kaikista pahimmalta. Haluaisi jonkun seuraa, mutta ketään ei ole. Siinä on suurin totuttelemisen paikkani, että pystyn olemaan tyytyväisenä yksinkin. Tietenkin olisi varmaan hyvä yrittää sosiaalistua ja löytää uusia ystäviä elämään, mutta tällä hetkellä se tuntuu kyllä vaikealta ja monimutkaiselta asialta.

Vaikka asiat ovat edelleen sekaisin ja vaikeita, silti minulla on kuitenkin vahva tunne siitä, että näin piti käydä. Tämä on meille kummallekin hyvä asia kunhan aikaa kuluu. Vaikealta tuntuu uuden arjen opettelu ja siihen liittyvät asiat. Selviänkö tästä kaikesta yksin? Miten pärjään rahallisesti? En varmaan koskaan enää löydä ketään ihmistä elämääni. Elän yksin lopun elämääni, enkä koskaan saa omaa perhettä. En löydä uusia ystäviä. Olen yksinäinen lopun elämäni.

Yksi kumma asia mietityttää. Vaikka olen ollut kamalan yksinäinen ja olo on ollut tyhjä, silti minulla ei ole ollut häntä ikävä. Tuleekohan sekin tunne vielä joskus?