Vaikeaa on edelleen. No eihän tuosta edellisestä kirjoituksesta kauaa edes ole. Tajusin kuitenkin yhden aika ison asian mielestäni. Tämä jumalaton ahdistus mikä mielessäni on ollut, johtuu ainakin aika suurelta osin siitä, että kaikki mun tunteet häntä ja tätä eroa kohtaan on ollut lukittuna mun sisään. Tuntuu, että kaikki tunteet on vaan mennyt lihaksiin, jos näin voisi sanoa. Kamalan jännittynyt olo on fyysisestikin, kun oon yrittänyt pinnistellä eteenpäin tuntematta mitään häntä kohtaan (tai tätä tilannetta kohtaan). Ja kaikesta tästä ahdistuksesta on seurannut hirveä väsymys ja masentunut mieliala. Kummallinen tunne on se, että ei pysty itkemään vaikka haluaisi. Jos padot nyt murtuisivat niin itkisin varmasti viikon putkeen. En ole itkenyt puoleentoista kuukauteen vaikka on ollut vaikeapaa kuin melkein ikinä. Noh, ehkä tämä tästä menee eteenpäin, kunhan annan itselleni luvan tuntea jotain ja surra asiaa. Enkä juokse hengen hädässä pakoon sitä ahdistusta. Erikoinen ilmiö sekin, että sen ahdistuksen kourissa käy niin ylikierroksilla, että tekee koko ajan vain enemmän ja enemmän asioita paniikissa ja peläten uutta ahdistusta. Huomaan itsestäni kuinka yritän kamalasti "ylihallita" tätä tilannetta mielessäni, kun terveempää olisi antaa asioiden vaan tulla. Tiedän, että minulla on ikävä, en vaan anna sen tuntua vielä.