Nyt kun kaksi kuukautta erosta on kulunut, on ollut vaikeampaa kuin koskaan! Tai siis tarkoitan sitä, että eka kuukausi meni jotenkin "helposti", tunnekuohuja oli joo, mutta ei sen suurempaa dramatiikkaa. Nyt kun tavallinen arki on astunut kuvioon, kaikki on tuntunut TODELLA vaikealta. Ahdistusta, masentavaa oloa, valvottuja öitä, väsymystä... Nyt olen vasta tajunnut, mihinkä olen itseni laittanut ja mitä siitä seuraa. Siis todellisuus on iskenyt vasten kasvoja tosi lujaa!

Vaikeimmalta on tuntunut eläminen yksin tässä arjessa. Myös töissä on ollut tavallista raskaampaa. Tuntuu siltä, että minulla ei ole ketään kenen kanssa jakaa asioita. Kovin on yksinäinen olo ja se aiheuttaa ahdistusta. Mielialat vaihtelevat, välillä on tosi huono olo, sitten taas parempi. Päivän aikana sattaa viisari kääntyä monta kertaa miinuksen ja sitten taas plussan puolelle. Olen pelännyt kovasti, etten jaksa tai masennun tästä totaalisesti. Maalaillut kauhuskenaarioita mielessäni.

Toisaalta olen päättänyt, että en masennu tästä. Olen yrittänyt ajatella asian niin, että tällainen muutos aiheuttaa varmasti paljon näitä ikäviä tunteita, mutta ne on vaan käytävä läpi. Ei ole muuta vaihtoehtoa, en voi luovuttaa nyt. Itse tein tämän päätöksen ja tein sen sitä varten, että lopulta voin tulla onnelliseksi.

Mutta pahinta on tämä yksinäisyys. Totuus on se, että seurustellessani elin aika paljon vain "kotielämää" mieheni kanssa ja kavereita nyt eron jälkeen on muutama hassu jäljellä ja hekin eri paikkakunnilla. En ole koskaan kokenut tällaista yksinäisyyttä. Voi mennä viikkokin, etten näe ketään työkavereiden lisäksi. Ja se on vaikeaa kestää, koska olen kuitenkin sosiaalinen ihminen ja kaipaan seuraa. En siis mikään erakko luonteeltani. Viikonloput ovat tuntuneet välillä painajaiselta. Ei ole mitään, eikä ketään. Olen aika suuren tehtävän edessä tässä. Minun pitäisi aloittaa kaikki oikeastaan alusta. Ihmissuhteista lähtien. Välillä meinaa uskoa loppua tähän kaikkeen. Minkä takia en saakaan mitään hyvää, vaikka juuri sen takia tämän päätöksen tein, että voisin oikeasti elää onnellisesti. No, ymmärrän tietenkin sen, ettei kaikki tapahdu hetkessä, mutta silti on välillä katkera olo itselle tästä mitä olen "tehnyt". Toisaalta tiedän kuitenkin, että se oli oikea ratkaisu.